9. toukokuuta 2016

Hetkessä elämisen vaikeus


Keskustelin loppuviikosta puhelimessa rakkaan ystäväni kanssa. Huokaisin syvään miten toivoisin, että tulisipa päivä, kun ei olisi aikatauluja. Vaikka elän sellaista elämää jota haluankin, kaikki on periaatteessa hyvin, mutta tiedätkö, edes joskus sellainen irtiotto kaikkeen, en tarkoita varsinaisesti lomaa, ulkomaanmatkaa tai mitään mikä vaatisi varsinkaan matkalaukkujen pakkausta (koska se jos jokin saa stressikertoimen huutamaan punaista) vaan sellainen totaali intuitiivinen heittäytyminen hetkeen. Tässä ja nyt.


 


Viime aikoina olen palannut haikeana ajassa taaksepäin aikaan, kun olin vasta synnyttänyt. Reilu viisi vuotta sitten. Silloin tunsin eläväni parasta aikaa ikinä. Täytin elämäni tärkeintä roolia, äitiyttä. Mitään ei ollut aikataulutettu, tahdin määräsi pienen pojan ruokaa anova suu ja unirytmit tai siis rytmit joita ei ollut. Elin siinä hetkessä lapsen uteliaisuudella ja hyväksyin ne tilanteet joihin kuljin. Siinä väsyneessä äitiyden pumpulissa ymmärsin elämäni todellisen tarkoituksen ja muutosten myötä moni asia lähti rullaamaan suuntaan jossa kuljen tänään. Kaikki oli vähän hassusti sekaisin, eikä ollut kyse ihan pikkujutuista, mutta elin tiiviisti hetkessä ja uskoin ja luotin että kaikki järjestyy. Ja kaikki järjestyi.




Miksi nyt ahdistaa?

Elän vaihetta jossa kalenteri alkaa tuppautua liian täyteen. Säännöllinen liikunta ja terveellinen ravinto kuuluvat elämäni peruspilareihin yhtälailla kuin vessassa käyminen tai nukkuminen. Että nyt kun ruokatauot ja treenit pitää alkaa merkata kalenteriin etten niistä lipsuisi, en oikein pidä tuosta asetelmasta. Uni häiriintyy koska teen liian pitkää päivää. Ja väsyneenä mikään ei suju. Koen tilanteesta suurta ahdistusta.


Rauta rakas ystäväni <3


Ja sitten ystäväni kiire.

Kevät on ollut valtavan kiireinen. Vaikka inhoan koko kiire sanaa, koska se on täysin itse aiheutettua. Tuntuu pahalta myöntää, mutta entisen suorittajan on edelleen vaikea päästää tekemisestä irti. Onko vain kaikki se aikaansaaminen hyvän ihmisen mittari? Entä jos vain on, niin sittenkö ei ole mitään? Tiedän ettei tämä ole totta, mutta silti. Tammikuussa kun tajusin etten pääse polvivaivan vuoksi täyspainoiseen treeniin kiinni pitkään aikaan, löin alkuvuoden kalenterin täyteen erinäisiä koulutuksia. Ajattelin että hyödynnän vapautuneet vuorokauden tunnit. Nyt kun mulla on aikaa. Ahmin uutta materiaalia mielelläni, sillä tiedonnälkäni on loputon ja rakastan olla samanhenkisten ihmisten seurassa, siinähän kävi loppuviimeksi niin, että täysin vapaat viikonloput ovat olleet yhden käden laskettavissa koko alkuvuonna. Että vaikka kaikki se häärääminen ja kouluttautuminen onkin ollut todella mielenkiintoista ja vahvistanut ammatti-identiteettiä ja on ollut ennen kaikkea kivaa, jos käy niin, että kovalevyä täyttää koko ajan uudella matskulla ilman hengähdystaukoa, ei ladattua tietoa pääse missään vaiheessa prosessoimaan. Sitä vain plärää kalenteria taaksepäin ja pyörittelee silmämuniaan, miettii miksi oi miksi. Ei hyvä.

Oon ollu aika poikki.

Mikä kultainen keskitie. Mikä lepo. Firstbeat-mittausta en edes uskalla harkita...



Kävelyt metsässä, parasta <3


Toissa-aamuna sitten päätin että kissan vitut, tänään annan virran viedä. Kuka muu antaa luvan jos en minä. Ei ole pakko sitä eikä tätä, ei ole pakko yhtään mitään. Teen sitä mitä haluan. Miltä tuntuu. Mitä tykkään. Ja katsoo mihin se johtaa.

Eipä silti, tekemistä olisi ollut, voinko vain kertoa montako ranskalaista viivaa odotti yliviivaamista. Kotitöitä. Pyykkejä. Asiakkaiden vastaamattomia sähköpostiviestejä. Yritykselle uuden luomista. Mutta silti, ajattelin että ei kukaan siihen kuole jos yhden päivän annan olla. Aina ei ole pakko olla tehokas. Vaikka olen yrittäjä, aina ei ole pakko yrittää. Äitinä riitän ja rakastan, vaikka perhe söisi Kokkokartanon valmisruokaa päivän tai kaks.





Melkoisen suuri ristiriita. Rakastan työtäni jossa saan auttaa ihmisiä voimaan paremmin, terveemmin, voimakkaammin, taitavammin. Työ antaa valtavan paljon henkistä pääomaa. Sitä vain helposti haluaa antaa ja jakaa niin paljon, että sitten oma hyvinvointi unohtuu. Mutta olen viisastunut. Tajusin miksi ahdistaa. Huomasin seisovani ratkaisun portilla avaimet käsissäni. Sellainen hassu deaju vu-ilmiö. Olen ollut tässä ennenkin. Nousi pala kurkkuun. Tiedostin että jos nyt astun tästä ovesta, ajaudun suorittamisen oravanpyörään. Ja sinne en enää halua. En mene. Ikinä.


Paras työpaikka, Oz MAX <3



No mitä tapahtui kun annoin vain olla?

Siis minulla oli kertakaikkisen ihana päivä. Sielu lepäsi. Vapaa aikatauluista. Pakosta. Kiireestä. Riittämättömyyden tunteesta. Ja mikä ilma! Aurinko helli. Ensimmäinen kesäpäivä Oulussa. Pyöräilimme poikani kanssa. Ajattomasti. Hengitin lämmintä kesätuulta. Näin ystävää. Säteilin rakkautta. Hymyilin. Ihan valtava kivi vierähti harteilta. Olin vapaa. Helpottunut.

Välillä pitää muistutella itseään omista rajoistaan. Ja muistaa sanoa EI. Vaikka kuka väittäisi mitä, oma hyvinvointi on aina kaikkein tärkein. On tervettä ajatella itseään. Juuri silloin kun on liian kiire pysähtyä, stoppi on kullanarvoisin rakkauden teko itselleen.



Salilla <3


Kun minulla oli vapaus valita, itseasiassa myös siivosin, hihhii, mutta koska se oli vapaaehtoista, se ei ollut pakkopullaa. Siivoaminen vain tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta.



Kesä tulee <3


Kunpa osaisin siirtää pisarankaan tuollaisen irtioton rentoutta normi arkeen. Täytyy vain uskaltaa luottaa että kaikki järjestyy. Ihan niin kuin silloin äitiyslomalla. Elämä kyllä kantaa <3 Elämä ON tässä ja nyt. Miksi se on vain niin helvetin vaikeaa toteuttaa? Perhanan hetkessä eläminen ja ruuhkavuodet...

Mutta mä opettelen. Mies kysyi eilen saunan lauteilla: "Mitä haluat tehdä viikonloppuna?" Vastasin salamana hetkeäkään empimättä: "En mitään". Hyvä minä.

Terkuin, Tii <3

Tykkää facessa Valmentaja Tii Alasimi
Inspiroidu instassa @tiialasimi
Tilaa valmennusta PT, ravinto, kuntosali, häävalssi www.fittii.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti