29. elokuuta 2012

NYTKU EIKÄ SITKU

Kuvan lähde >


Aloitan sitten maanantaina. Teen heti huomenna. Justiinsa joo. Ihminen on mestari keksimään tekosyitä. On menkat joten siksi turvottaa. Puntarin täytyy olla rikki. Peilikin vääristää. Kaikesta huolimatta sitä luulee näyttävänsä yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Minähän en ole lihonut! Enpä vissiin niin.

Näin pari viikkoa sitten jotain sanoinkuvaamattoman järkyttävää: itsestäni otetun valokuvan. Anna mun kaikki kestää. Suu loksahti auki. Silmät paisuivat päästä. Mitääää? Tuo en voinut olla minä! En ollut tunnistaa itseäni!

”En kehdannut sanoa, että sun maha on vähä iso”, vastasi tyttäreni hiljaa, kun kysyin miksei hän ollut sanonut mitään. Äidin rakas. Äitihän olisi saattanut suuttua. Todennäköisesti.

Havahtumisen jälkeen voin todella kertoa, että ihminen joka on aina käyttänyt koon 34-36 vaatteita ja nyt housut ovat räjähtäneet kokoon 40, tilanne ei naurata pätkän vertaa. Lisäksi olen alkanut saada pelottavia rytmihäiriöitä - sydän hakkaa ylikierroksilla.

Oon pukannut poikavauvan ulos 1,5 vuotta sitten. Toinen lapsi laatuaan. Kova paikka myöntää etten ole enää se nuori parikymppinen joka säntää lenkkipolulle suoraan sairaalasta heti kun tyttären napanuora on katkaistu. Kymmenen vuotta on tässä välissä hurahtanut ihan ykskaks. Oon 33 vuotias ja vaikka vauva-aika onkin ihanaa, niin kyllä äitiä ihan pikkasen väsyttää… Jokainen äiti tietää millaista on synnyttää lapsi, kaksi, (saati useampia), jonka jälkeen alkaa taistelu raskauskiloja sekä venynyttä vatsanahkaa vastaan. Kaiken sen perherumban ja väsymyksen keskelläkö pitäisi vielä jaksaa huolehtia ulkonäöstään? Paskat. Lenkille lähteminen on tasan viimeinen asia joka tulee mieleen. Ei paljon nappaa. Sohvaa tähän osoitteeseen, kiitos.

Olin pullantuoksuinen vaimo ja kodin hengetär. Nautin puuhastelusta, koska se oli maailman parasta vaihtelua yrittäjän arjelle. Oli aikaa värkätä. Ottaa iisisti ja relata. Meillä oli aina hyvää ruokaa ja herkkua tarjolla. Viiniä upposi lasi jos toinenkin. Raipati-rai-rai! Sohva oli tuttu kaveri ja mietinkin, että hoitovapaan aikana tv:n ääressä tuli löhöttyä enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä. Oikeasti pidin huolta muista, mutta en itsestäni.

Niinpä niin. Ei tarvitse olla pitkän matikan ylioppilas ymmärtääkseen tuon yhtälön jälkeen mihin voi ja sokerit päätyivät. Mies luonnollisesti tykkää muodokkaista rinnoista, mutta ne reisiin ja vyötärölle kerääntyneet ihrat – hyi kuvotus. No, mies ei niitä ääneen ole uskaltanutkaan kommentoida, on taputellut rennosti pepulle vaan. Tytär sen sijaan on pitänyt äidin maan pinnalla tirskuen: ”Äiti sun pylly vähä löllyää”. Joo, kiitti vaan. (oot silti rakas)

Herää pahvi! Tekosyyt on syvältä. Mikä kuvittelet? Muutos ei tapahdu itsestään tai automaattisesti. Jos et itse tee päätöstä kohti muutosta, luuletko tosiaan, että joku muu sen tekee puolestasi? Haloo. Jos ei nyt, niin milloin sitten? Maanantaina? Huomenna? ”Sitten kun” ei tule koskaan.

Itseä siis tiukalla niska-perse-otteella kiinni ja tavoite kirkkaana syöksymään kohti elämäntaparemonttia. Mun mitta sit-kua on totaalisen täynnä. Oon niin valmis kohtaamaan uuden minän!